Foucault, mon amour!

Tunnustan. En varmasti tunne Foucault’ta niin hyvin kuin pitäisi. En voisi suorilta käsin selittää tyhjentävästi tiedon arkeologiaa tai mikä Sanojen ja asioiden punainen lanka oli.

Tästä huolimatta tunnen suurta sielujen sympatiaa tätä kaljua poolokauluspaitoihin pukeutunutta sadomasokistia kohtaan.

Usein sanotaan Foucault’n olevan enimmäkseen sosiologien heiniä. Foucault esittikin monia osuvia ja mielenkiintoisia teorioita, kuten biopolitiikka ja gouvernementalism. Foucault’n teoriat ovatkin jääneet elämään aivan omaa elämäänsä ja niitä on kehitelty pidemmälle ja paremmin myös nykyhetkeä kuvaaviksi.

Historian tutkimuksen osalta aina huomautetaan, että laajasta arkistotyöstään huolimatta Foucault teki virheitä eikä aineiston käyttö ollut nuhteetonta. Toisaalta perään aina sanotaan, ettei yksittäiset virheet vaikuttaneet kuitenkaan hänen laajempiin aikakausia ja kulttuureita koskeneita analyysejaan. Historian tutkimuksen osalta sanotaan usein myös, että hänen kehittämänsä teoriat eivät ole universaaleja, vaan paikka- ja aikasidonnaisia.

Foucault’n suurin merkitys ainakaan omalla kohdallani ei olekaan yksittäisissä teorioissa tai teksteissä – vaikkakin ne tärkeitä ja vaikutusvaltaisia itsessään ovatkin. Itselleni Foucault edustaa humanismia. Taitoa nähdä kaikki ihmiset ensisijaisesti ihmisinä, ja vasta sen jälkeen ammattikuntina, rooleina, yhteiskuntaluokkina. Tätä kirjoittaessani on Suomeen juuri valittu uudet kansanedustajat ja yhtenä toistuvana teemana on ihmisen arvo. Foucault’lle kysymys olisi ollut yksinkertainen, ihmisyyteen riittää se, että syntyy ihmiseksi.

Kuuntelin jokin aika sitten kiinnostavan keskustelun Foucault’sta, jossa todettiin hänen tarttuneen ”raflaaviin aiheisiin”. Tällä viitattiin aiheisiin, kuten mielisairaalat, vankilalaitos ja seksuaalisuus. Mielestäni tuossa sinänsä viattomassa toteamuksessa kiteytyi hyvin Foucault ja miksi länsimainen kulttuuri tarvitsee häntä ja hänen kaltaisiaan. Yhä vuonna 2019 tuntuu raflaavalta, kun käsitellään mielisaurautta tai rikollisuutta. Yhä tänä päivänä mielemme tekee heti näistä teemoista jaon meihin ja muihin. Meihin hyviin puhtoisiin ja ei-raflaaviin, ja toisaalta huonompiin, vaikeisiin ja raflaaviin. Aiheista voidaan puhua ja niitä voidaan tutkia, mutta mielellään vierauden kautta. Vähän niinkuin koulun pihalla, jossa on se yksi outo hassusti pukeutunut poika. Muut oppilaat voivat pyrkiä tekemään tuttavuutta, mutta aina taustalla pysyy ajatus siitä, että se on se outo poika, se vähän meitä muita huonompi, vaikka korrektiuden nimissä otetaankin mukaan leikkeihin. Vaikka tosi asiassa ihan niinkuin se koulupihan outo poika, niin ne vankiloiden ja mielisairaaloiden oudot ihmiset on tehty oudoksi meidän toimestamme. He ovat meidän ei-raflaavien peili. Peili, jonka haluamme pitää voidaksemme tuntea itsemme normaaleiksi, terveiksi, kunniallisiksi lakia noudattaviksi kansalaisiksi.

Foucault halusi tehdä ihmisryhmien valta-asetelmat näkyviksi ja kuvata miten ja miksi osa meistä halutaan tuomita ulkopuolisiksi ja vääriksi. Foucault’ta on syytetty myös siitä, että hänen tekstinsä kokonaisuutena ei ole mitenkään täysin looginen kokonaisuus. Mutta puolustukseksi, ei ole kyllä meidän kulttuurimme ja yhteiskuntammekaan. Uskoisin, että tässäkin mielessä Foucault oli sydämeltään nimenomaan humanisti. Tietoa ei kerätä ja analysoida, jotta se voitaisiin väkivalloin pusertaa johonkin muottiin kauniin ja yksinkertaisen teorian toivossa. Tietoa kerätään, jotta voidaan ymmärtää. Ja jotta voidaan todella ymmärtää, on kestettävä huomattavia määriä epävarmuuksia ja myös sitä, että välillä vaihdetaankin suuntaa ja punaisesta langasta tulee sateenkaarellinen säikeitä.

Voi kun Foucault eläisi ja selittäisi mitä hemmettiä täällä taas nykyään tapahtuu. Ja mitä me voisimme sille tehdä.