”Olen pahoillani, että sait väärän diagnoosin ja välimme menivät pilalle. Mutta olen todella iloinen, että nyt voin luottaa siihen, miten itse sinut koen, enkä ajattele vain diagnoosin kautta. Jos saan. Jos sinulle sopii, yritän korjata tämän.”
https://areena.yle.fi/1-4361838
YLE Areenassa on katsottavissa ruotsalainen dokumentti ja jos vihaat juonipaljastuksia yhtä paljon kuin minä, niin katso se ennen kuin luet tämän blogilastun.
Suht tuoreessa dokumentissa kaksikymppinen Odette kertoo, kuinka neljä lapsena/esiteini-ikäisenä saatua diagnoosia − ADHD, tourette, asberger ja lukihäiriö − ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä ja ihmissuhteisiinsa. Odette tutkittiin aikanaan hänen äitinsä pyynnöstä, koska tämä oli kokenut lapsen hyvin haastavaksi eikä diagnooseihin oltu palattu tuon jälkeen. Dokumentin aikana asiaan aiemmin liittymätön psykologi tutkii Odetten uudestaan ja toteaa, ettei hänessä ole mitään asbergeriin tai touretteen viittaavaa. Dokumentin lopputeksteissä kerrotaan, että Odette on tehnyt hänet aikanaan tutkineista lääkäristä ja psykologista hoitovirhekantelun.
Mikä dokumentissa sitten mielestäni oli niin ihmeellistä, että siitä pitää kirjoittaa blogiin? Eikö kyse ole hoitotyöhön aika normaalisti liittyvästä asiasta, eli siitä, että virheitä tapahtuu, vääriä diagnooseja annetaan. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, että väärän diagnoosin tähden olisi annettu väärää hoitoa tai saatu yhteiskunnalta väärää tukea. Diagnoosien vaikutus arjessa on monin tavoin vahvempi kuin vain yksittäiset toimenpiteet.
Koko dokumentin läpi kulkee traaginen tarina siitä, kuinka äiti ja lapsi eivät ule toimeen keskenään. Selviää, että tämä side on ollut hankala jo syntymästä lähtien, jolloin äiti ei ole jaksanut muuta kuin hoitaa lastaan mekaanisesti. Jälkikäteen tällekin nimetään diagnoosi, synnytyksen jälkeinen masennus ja myös tätä kautta aletaan tulkitsemaan elettyä elämään uudestaan. Tytön ollessa esiteini-iässä perheessä tapahtuu isoja muutoksia, kuten vanhempien ero. Tässä vaiheessa kehiin astuvat jo mainitut neljä diagnoosia, joista asberger nousee perheen keskuudessa koko tyttöä ja kaikkea hänen käytöstään selittäväksi tekijäksi. Tyttö kokee, ettei häntä kohdata ja kuunnella. Äiti kokee, että lapsi on hankala, koska hänellä on diagnoosi, jota äiti ei täysin ymmärrä. Diagnoosit muuttavat kotiin ja alkavat elää omaa elämäänsä värittäen, selittäen, tulkiten, muuntaen kasvavaa lasta ja hänen tärkeimpiä sosiaalisia suhteitaan.
Tämä ei ole yksittäinen tai edes kovin erityinen tarina. Diagnoosit ovat astuneet arkeemme, tai paremminkin; Me olemme kutsuneet diagnoosit arkeemme. Asiantuntijoiden työkaluista on tullut kaikkien käytössä olevia silmälaseja, joiden kautta uudelleentulkitsemme itseämme, läheisiämme tai jopa ilmastonmuutosta vastustavaa lasta.
Tätä kehitystä ei voi ainoastaan kritisoida, sillä toisaalta moni kokee nämä lasit hyödyllisiksi, jopa lohduttaviksi. Jopa tässä dokumentissa päähenkilö Odette kertoo tunnistaneensa ADHD:n aikoinaan itsessään ja sitä kautta opetelleensa taitoja ja mekanismeja, jotka helpottavat hänen elämäänsä yhä tänä päivänäkin.
Diagnostinen kulttuuri, diagnoosien omaama valta ja asiantuntijoille luovuttamamme tulkintavastuu voivat vaikuttaa ihmisen elämään hyvin monin ja perustavanlaatuisin tavoin. Mitä itse toivoisin, niin haluaisin, että ihmiset tiedostaisivat paremmin tämän olevan vain yksi tulkinta muiden joukossa. En missään nimessä kyseenalaista lääketiedettä ja psykologiaa, vaan kyseenalaistan niiden käyttöä ja valtaa arjessa.
Diagnoosien vallan ongelmat kiteytyvät mielestäni hyvin lainauksessa, joka löytyy tämän blogilastun alussa. Odette ja hänen äitinsä keskustelevat psykologin kanssa, joka on todennut, ettei Odettella ole asbergeria. Hetki on hyvin täynnä tunteita, koska lapsen ja äidin välit ovat rikkoutuneet ja Odette kokee väärällä diagnoosilla olleen tässä suuri merkitys. Epävarma äiti (Kuka äiti ei olisi epävarma?) ei ole kuunnellut omia tulkintojaan lapsestaan, vaan yrittänyt ymmärtää tätä vuosikaudet yhden tietyn tautiluokan kautta. Tarvitaan uusi asiantuntija antamaan äidille lupa uskoa itseään ja omia ajatuksiaan. Tarvitaan siis ihminen, jonka koemme ihmisen mielen asiantuntijaksi sanomaan meille, että meillä on lupa omiin ajatuksiimme. Miksi?
