Nyt on taas se muutaman viikon kestävä aika vuodesta, kun tämä tyttö keskittyy hengittelemään. Olen jo vuosikausia allekirjoittanut elämänviisauden: Se mikä ei tapa, tarjoilee kasan epäterveitä selviytymismekanismeja. Itse olen vannoutunut täydellisen menneisyyden kieltämisen käyttäjä. Voin hyvin, kun en mieti menneisyyttä. Selviytymissuunnitelmani ei ole täydellinen, mutta saanut minut kuitenkin jo näin pitkälle – ja todellakin nyt ollaan jo pitkällä.
Olen ollut niin keskittynyt saamaan kaiken ympärilläni kuntoon, etten ole huomannut itsekin muuttuneeni ja olevani matkalla kohti toisenlaista minuutta. En pidä narratiivista, jossa tapahtuma X saa ihmisen kaikin puolin paremmaksi. En koe itsessäni olleen aiemminkaan suurta vikaa.
Tutkijalta ei toivota henkilökohtaisia ulostuloja, vaan etäännytettyä asiantuntijuutta. En kuitenkaan jaksa välittää normeista, ja joka tapauksessa omalla tutkimuskentälläni – kulttuurisen mielenterveystutkimuksen ja humanistisen terveystutkimuksen kentällä – ei ole mitenkään tavatonta kirjoittaa myös omasta elämästään. Mistä päästäänkin mahdollisimman vähän kärsimystä aiheuttavan elämän kannalta tärkeään aiheeseen: Häpeään ja eriarvoisuuteen.
Viime viikot olen somekanavissani hypetellyt YK:n erikoisasiantuntija Dainius Pūras’an lausuntoa tämän vuoden huhtikuulta (A/HRC/41/34). Siinä hän kritisoi biopsykiatrista mielisairauksien oireisiin keskittymistä. Hyvä mielenterveys ei ole sitä, ettei ihmisellä ole mitään mielenterveyden häiriöksi määriteltävää tilaa. Sen sijaan hyvä mielenterveys on yhteiskunnan ja kulttuurin kaikille yksilöilleen tarjoamaa tilaa elää arvokasta elämää, jossa kaikilla on yhtäläiset oikeudet ja samalla mahdollisuudet tavoitella omaa potentiaaliaan. Käytännössä Pūras vastuuttaa yhteiskunnat sekä ihmisyhteisöt olemaan humaaneja. Rakenteellisen syrjinnän tai kulttuurin kautta omaksutun häpeän aiheuttamat reaktiot eivät tästä katsantokannasta ole yksilön omia ongelmia, vaan juurikin yhteiskunnan ja kulttuurin.
Omassa 1900-luvun lopun aineistossani vahvasti läsnä on häpeä ja lukiessani nykyhetkeä käsitteleviä tutkimuksia ja muita kirjoituksia, niin häpeän hampaat rouskuttavat edelleen vahvoina kulttuurissamme. Häpeä on siitä tärkeä tunne, että se johdattaa meidät epäkohtien äärelle. Häpeää ei koeta koskaan yksin, joten jokin kulttuurissamme tai järjestelmissämme aiheuttaa häpeää. Jokin ideaali tai normi on jätetty saavuttamatta, jotakin sanallista tai sanatonta toivetta vastaan on rikottu.
Itsekin olen monesti kokenut häpeää, mutta samalla en jaksa yleensä välittää kyseisestä tunteesta kovin kauaa. Toisessa ajassa ja paikassa häpeäni saattaisi olla jotain aivan toista tunnetta. Sinänsä kulttuurin jäsenten jakama häpeä on ihan kätevä mekanismi, jos sitä käytettäisiin yhteisön kannalta rakentavasti. Toisin sanoen, jos häpeää koettaisiin ainoastaan yhteisön kannalta syvästi vahingollisista asioista. Tällä hetkellä valitettavasti häpeää koetaan kuitenkin edelleen jo itsessään valmiiksi ihmistä vahingoittavista asioista, kuten yksinäisyys, työttömyys tai jaksamattomuus. Tilanteita, joissa häpeä on vihoviimeinen tunne auttamaan ihmistä elämässään eteenpäin ja yrittämään jälleen uusia asioita.
Omakohtaisesti hyppäsin väitöskirjatutkimukseni kanssa suoraan altaan syvään päähän ja ensimmäinen mistä pyrin aktiivisesti eroon, oli juurikin häpeä. Taustallani oli kokemuksia, jotka saivat kokemaan monia asioita – eikä niistä yksikään ollut positiivinen. Vaikka väitöskirjaprojektini ei missään nimessä ole ollut terapiaprojekti, olen sen aikana rakentanut elämäni kaikilta osin uusiksi. Vuosia sitten aivan ensimmäisinä kuukausina saatoin etsiä vastauksia myös itselleni, mutta hyvin nopeasti aiheeni ja tutkimuskenttä imaisi itseensä täysin itsenään ja omalakisena maailmanaan.
Ajoittain koen tarvetta kirjoittaa henkilökohtaisemmin. Yleensä juuri tällaisina hengittelyn jaksoina. Tunnen kuitenkin, ettei minulla ole oikeutta kirjoittaa mistään nykyhetkeä edeltävästä ajasta. Minulla on oikeus omaan elämääni ja kokemaani, mutta ei muiden. Tarjoan siis konkreettisten asioiden sijaan hiljaisuutta. Ja silti haluaisin, että ihmiset olisivat avoimia ja puhuisivat. Ymmärrän itsekin paradoksaalisuuteni, jossain määrin.
Epäterveellisten selviytymismekanismien lisäksi käteeni on kuitenkin jäänyt myös jotain muutakin. Jos ei muuta, niin ainakin suuri ketutus, jonka voimalla aion tehdä tästä maailmasta ainakin muutamille muille siedettävämmän. Kokemani ja sen jälkeen kaiken lukemani ja kuulemani pohjalta on selvää, että muitakin mahdollisia maailmoja on ollut ja tulee olemaan. On täysin mahdollista rakentaa kulttuuria ja yhteiskuntaa, jossa ihmisten ei selviytyäkseen tarvitse keskittyä hengittämiseen.
Väitöskirjaprojektin aikana olen lukenut ja kuullut jo niin monia ihmisten elämänkokemuksia, joiden aiheuttama psyykkinen kärsimys ei toisenlaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa olisi mitenkään vääjäämätöntä. Itselleni en enää kaipaa muuta, mutta yhä uudestaan törmään nykyajassakin kärsimykseen, joka vaikuttaa täysin turhalta, täysin vältettävissä olevalta. Menneisyyden ihmisiä en voi halata ja kertoa heille heidän olevan tarpeeksi hyviä. Menneisyyden paremman tuntemuksen ja historian ymmärtämisen kautta voimme kuitenkin ajatella toisin tulevaisuuden ihmisiä varten.
Maailma, jota Pūras lausunnossaan maalaa, ei muuta ihmisten aivoja, ruumiita, perimää tai edes sitä, että aina on olemassa yksittäisiä kusipäitä. Kyseinen maailma kuitenkin tarjoaa tilaa hengittää kaikille sen jäsenille, mahdollisuuden olla ylpeä itsestään juuri sellaisena kuin on. Maailman, jossa kukaan ei ihmettele, miksi joku käyttää tentissä vastamelukuulokkeita ja stressipalloa. Maailman, jossa kahden viikon uuvahtaminen ei tarkoita vuosikausien lääkekierrettä. Maailman, jossa muiden kuulemattomat äänet eivät hauku, vaan ystävällisesti neuvovat. Maailman, jossa työn menettäminen ei tarkoita koko identiteetin romahtamista. Maailman, jossa ihminen saa purskahtaa itkuun ja halien saattelemana elämä jatkuu ilman suurta numeroa. Maailman, jossa kaikkien rakennuspalikat ovat erilaisia, mutta silti samanarvoisia. Maailman, jossa ihmisyyden eri muotoja ymmärretään ja pidetään normaalina, kusipäisyyttä ei.
Näistä kaikista syistä mielenterveysongelmista puhuminen ei pitäisi olla (ainoastaan) puhetta yksittäisistä palvelun tarjoajista ja yhden sektorin resursseista. Jos mielen halutaan antaa toimia ihmiselle tyypillisesti, niin sille pitää taata olosuhteet, joissa se saa elää hyvää elämää.
