Tutkimusten mukaan vastuu hyvästä kansalaisuudesta on siirtynyt yhteiskunnalta yksilölle. Onko näin kuitenkaan kaikkien yksilöiden kohdalla vai voidaanko löytää ryhmäeroja? Vaikka syyn sysääminen ulkopuolelle silloin kuin se sinne kuuluu on paljon terveempi vaihtoehto, niin pelkkä uhriutuminen ei ole hyväksi kenellekään.
Mutta mitä vaihtoehdot ovat? Tasa-arvon illuusioista huolimatta emme edes tässä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiopyrkimyksessä ole tasa-arvoisia ja täydelliseen samanarvoisuuteen ei ole edes mahdollista päästä. Mitä uhriutumisen sijaan voi tehdä ja mitä historian saatossa on tehty? Paljonkin. On järjestäydytty, työläiset ovat perustaneet ammattiyhdistyksiä, naiset ovat järjestäneet feministisiä liikkeitä, kaltoinkohtelua kokeneilla mielenterveyspotilailla on omia järjestöjään, viime vuosina on ollut metoo- ja blacklivesmatter-liikehdintää.
Mutta järjestäytyminen ja liikehdintä vaatii energiaa ja resursseja. Ja isoja aiheita. Entä kaikki muu pahoinvointi? Entä kärsimys, jota koetaan hiljaa ja nöyrästi? Elämme myös narratiivien aikaa. Jos ihminen haluaa kommunikoida pahoinvointiaan, siihen tarvitaan narratiivi ja mielellään identifioituminen johonkin ryhmään. Itsensä luokittelemisella tarjoaa muille valmiit välineet itsensä kohtaamiseen. Luokittelu antaa mahdollisuuden myös neuvotteluun omasta luokastaan; ”Ihmiset aina pitävät meitä tällaisina, mutta todellisuudessa me olemme tällaisia.”
Ihmiselle on luontaista tehdä omasta elämästään tarina. Muistiin jää vain murto-osa elämämme tapahtumista ja rakennamme identiteettiämme sen pohjalta. Samalla ihminen rakentaa oman tarinansa, oman mielikuvansa itsestään. Oman elämän tapahtumissa nähdään murroskohtia jopa katarsiksia. Jos oman elämän tarinan rakentaa selviytymistarinaksi, vaaditaan ehyeen ja koherenttiin tarinaan yllä mainittuja luokitteluja ja ryhmittelyjä. Vaaditaan paha ja hyvä, syy ja seuraus, ongelma ja ongelman poisto. Vaaditaan itsensä tunnistaminen ja asettaminen oman menneisyyden kartalle sekä objektina että subjektina. Yksinkertainen narratiivi antaa sielulle synninpäästön ja mahdollisuuden nähdä itsensä ja menneisyytensä koherenttina kokonaisuutena.
Ongelmia muodostuu siinä vaiheessa, kun sisäistetty vastuu on viety äärimmilleen. Kun elämän historian narratiivistia puuttuvat muut subjektit ja ainoa toimija ja vastuunkantaja on itse. Kun elämän haasteet ja ongelmat ovat kaikki vain ihmisen omaa toimijuutta, itse aiheutettua ongelmaa, itse rakennettuja haasteita. Vaikka elämme tietoyhteiskunnassa elämme samalla sisäistetyn vastuun yhteyskunnassa ja osa on sisäistänyt vastuun tiukemmin kuin toiset. Osa kantaa yksin vastuun elämänsä huonoista valinnoista, vaikka valinta olisi elämänpituinen henkinen väkivalta. Osa kantaa vastuun humalatilastaan, joka mahdollisti raiskauksen ja hyväksikäytön fyysisine ja henkisine seuraamuksineen. Osa kantaa vastuun omasta köyhyydestään, koska ei osannut mennä 14-vuotiaasta oikeanlaisiin töihin. Osa kantaa vastuun äärimmäisestä kuormituksesta hoitaessaan oman työnsä lisäksi sekä sairaita vanhempiaan, alkoholisoitunutta puolisoaan ja kolmea ala-ikäistä lastaan. Vastuu kannetaan hiljaa ja nöyrästi. Se on vastuu joka vain on langennut yksilön päälle eikä siitä sovi pitää meteliä, sillä vastuun kanto on ainoa tapa osoittaa olevansa edes hyvä ihminen, onnistunut kansalainen.
