Aloittaessani tohtorikoulutuksen vuonna 2014 astuin minulle uuteen maailmaan. Tottakai olin opiskellut ja tehnyt muutamia opinnäytteitä aiemmin, mutta ne eivät ole verrannollisia tohtorikoulutukseen, joka on työ työyhteisöineen, työpisteineen ja velvoitteineen kaikkineen.
Ensimmäiset vuoteni tässä maailmassa voitaisiin tiivistää yhteen sanaan: ”kilpailu”. Tuntui kuin olisin astunut osaksi kilpailua, jonka sääntöjä kukaan ei kerro ja jonka maaliviivasta kenelläkään ei ole tietoa. Some oli täynnä aina uusia uutisia ennätysmäärästä työttömiä tohtoreita, uusia leikkauksia yliopistomaailman sisällä. Hyvään yliopistoihmisyyteen kuului liuta käsittämättömiä suorituksia. Oman väitöskirjan lisäksi ihmiset julkaisivat artikkeleita, tietokirjoja, toimittivat, järjestivät konferensseja, opettivat, luennoivat, olivat kaikessa mukana aivan koko ajan. Aina jonkun työhuoneessa paloi valo – oli sitten joulu tai juhannus.
Rahoitus oli aina kaikkien, tai ainakin minun mielessä. Mistä sitä saa, miten sitä haetaan, kuinka varmaa on jatko, miten paljon voin luottaa tulevaisuuteen tältä osin. Ja onko jonkun toisen saama raha suoraan minulta pois.
Samalla olin jatkuvasti aivan paniikissa aiheeni suhteen. Mitä jos joku kirjoittaakin väitöskirjani ennen minua? Mitä jos kaikki analyysit mitä teen, ilmestyvätkin jonkun toisen julkaisemana ennen omaa väitöspäivääni? Mitä jos kaikki tekemäni analyysit ovatkin jo jonkun muun aiemmin tekemiä, mutten vain tajua tai muista sitä? Mitä jos joku muu käyttää näkökulmaani? Mitä jos vain toistan muita?
Koko ajan takaraivossani oli ajatus siitä, etten ole vielä julkaissut mitään järjellistä. Mitä jos väitöskirjani valmistuessa se onkin jo valmiiksi ”so last season” ja täysin passé?
Alusta alkaen ihmiset rauhoittelivat. Saat kyllä rahoitusta tai sitten keksit jonkin muun tavan. Kenelläkään ei ole sinun aineistoasi. Tekemisesi riittää, kukaan ei odota monografian lisäksi kuutta vertaisarvioitua artikkelia.
Kuuntelin ihmisiä, mutta silti kuuntelin myös mediaa ja somea. Koulutusleikkaukset. Työttömät tutkijat. Yliopiston ulkopuolelle siirtyvät tutkijat. Mielenterveytensä menettäneet uupuneet tutkijat. Yhteiskunnan loiset ja kaikenmaailman dosentit. Tutkija ei tarvitse työttömyysturvaa, eläkettä ehkä maksamme, jos jaksamme.
Heti alkumetreillä olin imaissut osaksi itseäni kaiken kilpailun, paniikin, paranoian, ahdistuksen, pelon, epävarmuuden.
Mutta ihmiset jatkoivat puhumistaan ja se ei ollut samaa puhetta. Ihmiset puhuivat innosta ja kiinnostuksesta. Teorioista ja aineistoista. Tukemisesta ja avunannosta. Kehumisesta ja tsemppaamisesta. Ihmiset kertoivat omia kokemuksiaan ja antoivat vinkkejä ja neuvoja. Loivat sanoillaan rauhaa ja luottamusta. Kilpailun sijaan he jakoivat, antoivat palautetta, suosittelivat, pyysivät mukaan asioihin. Aina joku muutti epäonnistumiseni onnistumisiksi, epävarmuuteni luottamukseksi, aukon tiedoissani innostukseksi uudesta.
Onneksi