Kun olin pieni lapsi, itkin öisin valaiden kohtaloa. Moni laji oli tapettu sukupuuton partaalle samalla kun meret saastuivat ja laivojen käyttämät kaikuluottaimet ja niiden aiheuttama muu melu häiritsi ja sekoitti valaiden keskinäistä kommunikaatiota.
Hieman aiemmin pienet tytöt olivat pelänneet ydinsotaa, ja hieman aiemmin ihan normisotaa.
Samoista asioista oli huolissaan moni iäkkäämpikin ja muidenkin sukupuolien edustajat. Omassa yliopistollista koulutusta koskevassa aineistossa 1980-luvun alussa rauhan aate oli voimakkaana. Silloinkin eri tavoin ajattelevia tai jonkin etuoikeutetun ryhmän etuoikeuksia kyseenalaistavia saatettiin leimata hulluiksi eikä lapsia välttämättä kuunneltu. En kuitenkaan itse muista nähneeni montaakaan historiallista valtakunnallisessa mediassa julkaistua kirjoitusta, jossa hyvässä asemassa oleva iäkkäämpi mies hyökkäisi pienen tytön esittämää huolta vastaan aseinaan sekä lapsuus, tyttöys, että neuroepätyypillisyys ja vielä mielisairauskin. Jotakin omalle ajallemme tyypillistä kiteytyy tällaisessa.
Eilen 15.3. vietettiin maailmanlaajuista lasten ja nuorten ilmastolakkopäivää. Jälleen sedät olivat huolissaan ja monen lehden sivuilta sai lukea miesten kirjoituksia siitä, kuinka tällaiset asiat pitäisi jättää aikuisten hoidettavaksi ja alaikäisten tulisi nyt vain keskittyä opintoihinsa.
Tutkimusten mukaan konservatiivisuus kasvaa iän myötä ja nämäkin lapset ja nuoret kasvavat tullakseen itse aikanaan sediksi ja tädeiksi. Kaikki idealismi ei välttämättä kuitenkaan karsiudu ja muutos on mahdollinen. Tottakai juuri tämä pelottaa niitä, jotka elävät juuri tällä hetkellä mukavaa keskiluokkaista elämäänsä.
Emme ole koskaan asuttaneet tätä planeettaa yksin ja onneksi tämä aletaan huomioimaan entistä paremmin läpi tieteen kentän, myös historian tutkimuksessa. Antroposentrisyyden kyseenalaistava humanistinen eläintutkimus on erityisen tärkeä tieteenala näiden kysymysten valottamiseksi. Haluamme helposti ajatella olevamme kaiken herroja ja kykenevämme hallitsemaan myös ihmisten ulkopuolista maailmaa. Kuten monessa muussakin, katseen asettaminen taaksepäin ja oman menneisyytemme tarkasteleminen uusista näkökulmista auttaa meitä näkemään myös nykyhetken kirkkaammin.
Ilmasto lämpenee, meri on täynnä muovia, kaatopaikat ovat järkyttävän suuria, sademetsiä hakataan, eliölajeja kuolee sukupuuttoon, eläinten luonnollinen elintila kapenee jatkuvasti kaikkialla. Jos tämän ajattelu ei ahdista, niin täytyy olla kovin paatunut ihminen. Käytännössä moni ei tietenkään ajattele eivätkä siksi ole ahdistuneita. Älkää ymmärtäkö väärin, ahdistus ei ole toivottavaa. Mutta emme voi syyttää heitäkään, jotka ahdistuvat. Itsekin mietin yhä valaita, joskin onneksi sinivalaskanta on noussut oman lapsuuteni pohjalukemista.
