Väitöstutkimukseni otsikoksi taitaa nyt pitkän pähkäilyn jälkeen tulla: ”Monista näkökulmista tautiluokkakeskeisyyteen. Masennuksen määrittyminen Turun yliopiston opiskelijoiden, väitöskirjatutkijoiden ja erikoistuvien lääkärien käsityksissä vuosina 1980–1995.”
Tutkimuksessani olen kulttuurihistoriallisesta viitekehyksestä vastannut kysymykseen, millaisia ryhmäkohtaisia masennuskäsityksiä Turun yliopiston psykologian laitoksen ja lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijoilla, erikoistuvilla ja väitöskirjatutkijoilla oli vuosina 1980–1995. Tutkimuksessani olen analysoinut masennuskäsitysten muotoutumista tieteen, hallinnon ja arjen tiedon piirien kautta ja niiden yhteisvaikutuksessa. Väitöstutkimukseni avaa uusia näkökulmia ajankohtaisiin keskusteluihin masennuksesta ja mielenterveyden ammattilaisten käsityksistä.
Tieteessä, arjessa ja hallinnossa oli kaikissa omat masennuskäsityksensä ja ne muuttuivat eri tavoin 1980- ja 1990-luvuilla. Tieteellisissä opinnoissa hyväksyttiin tieteen epävarmuus ja osittainen tietämättömyys. Tieteenalat, koulukunnat ja teoriat elivät rinnakkain. Masennus saattoi samassa paikassa ja ajassa merkitä käyttöyhteydestä, käyttötarkoituksesta ja näkökulmasta riippuen terveyttä, sairautta, normaalia ja epänormaalia tai jotakin näiden väliltä. Tapauksia ei pääasiassa lähestytty tautiluokan kautta, vaan tautiluokat olivat työvälineitä muiden joukossa.
Vaatimus vain tiettyjen psykiatristen tautiluokitusten käyttöön ei tullut tieteen sisältä, vaan hallinnosta. Opinnoissa ja oppimateriaaleissa tähän vaatimukseen suhtauduttiin kahtiajakoisesti. Optimismia loi toive selkeän lääketieteellisen ratkaisun löytymisestä, kun masennus määriteltiin lähtökohtaisesti biopsykiatriseksi ja oireiden kautta mitattavaksi yhtenäiseksi sairaudeksi. Kaikki eivät jakaneet tätä masennuskäsitystä eivätkä pitäneet siitä, että oikeus masennuksen määrittelystä annettiin lähinnä yhdysvaltalaiselle tautiluokitukselle. Tieteen vapaus kaventui ja näkökulmat kutistuivat.
Samaan aikaan psykiatristen tautiluokkien merkitys arjessa kasvoi. Yksilöille oli aiempaa tärkeämpää tietää ja omaksua oma tai läheisen diagnoosiin merkitty psykiatrinen tautiluokka. Masennus tautiluokkana korvasi aiemman yleisen mielenterveyspotiluuden.
Masennuksilla oli myös vaihtelevissa määrin yhteisiä tekijöitä. Esimerkiksi valtaosaan masennuksista liittyi itseen kohdistuva negatiivisuus, joka ilmeni itsensä syyllistämisestä aina vakavaan itsetuhoisuuteen. Samalla valtaosa masennuksista pidettiin erillään surusta ja suremiseen liitetystä itkuisuudesta.
Vuosina 1980–1995 masennus ei ollut yksi, vaan monta. Jos nimeämme kaiken yksilön pahoinvoinnin masennukseksi, niin sanommeko enää mitään relevanttia maailmasta? Masennus kadottaa merkityksensä nykyisenkaltaisessa roskakorimaisessa masennustila-tautiluokassa, joka redusoi ihmisen ja ihmiselämän oirelistaksi. Ajoittain masennuksen sijasta tai rinnalla olisi täsmällisempää kuvata tilaa esimerkiksi väsymisenä tai vääristyneenä minäkuvana. Ajoittain olisi täsmällisempää nähdä tila reaktiona ja kiinnittää huomio pahoinvointia aiheuttavaan ja mahdollisesti laajempaan ilmiöön, kuten lähisuhde- tai rakenteellinen väkivalta monissa eri muodoissaan.
Väitös on lauantaina 14.9.2024 ja sitä saa seurata myös etänä. Tarkemmat tiedot löytyvät lähempänä Turun yliopiston sivuilta.
