TW: Kliseitä.
Olen jo pidempään ollut kaukana ulapalla omalta turvallisuusalueeltani niin työssäni kuin vapaa-ajallanikin. Viitisen vuotta sitten ajauduin tekemään väitöskirjaa ja aihe vei mukanaan. Muutama vuosi sitten ystävä käytännössä pakotti mukaansa crossfit-salille ja siellä käyn yhä.
En ole kotoisin akateemisesta perheestä. Yliopistouraa suositteli aikanaan somaattisen puolen lääkäri ja yliopiston pääsykokeisiin valmistelevalle preppauskurssille minut ilmoitti oma isäni. Yliopistokiemurat, tittelit ja kaikenlainen muodollisuus eivät olleet minulle entuudesta tuttuja enkä koe edelleenkään hallitsevani kaikkea näihin liittyviä asioita. Sen sijaan ajatukset, ideat, ymmärtäminen, teoretisointi, laajojen kokonaisuuksien haltuun ottaminen ja kysymyksien esittäminen saavat minut edelleen innostumaan ja iloitsemaan.
Vielä kaksi vuotta sitten en ollut ikinä koskenut levytankoon. Pidin kaikkia levytankojen tai punttien kanssa aikaa viettäviä omana rotunaan. Olen jonkin verrankin lukenut ja tutkinutkin ”ihmisrotuja” ja tiedän hyvin, että Afrikasta lähtemisen jälkeen ihmiset ovat aina olleet sen verran liikkuvaisia ja kiinnostuneita toistensa sukuelimistä, ettei meitä lajina voida jakaa rotuihin. Painojen kanssa vapaa-aikaa viettävät ihmiset olivat kuitenkin mielessäni ihmisrotu, johon joko synnytään tai ei. Samalla kaikki mavet, ykkösmaksimit, cleanit ja jerkit olivat kuin aivan uusi kieli, jota en edelleenkään hallitse.
Ensimmäisen kerran aurinkoisena toukokuun iltana astuessani oman tulevan salini pihalle olin varma, että olin tullut jonkin elokuvan kuvauksiin. Olin aivan yhtä kaukana kaikesta tutusta kuin ensimmäisessä konferenssissani helteisellä Kreetan saarella, jossa luovin sessiosta ja keskustelusta toiseen leikkien tietäväni juuri valmistuneena kulttuurihistorioitsijana jotain kvalitatiivisesta mielenterveystutkimuksesta. Crossfit-salilla minun käskettiin hyppäämään tasajalkaa tuolloin mielestäni aivan järjettömän korkean laatikon päälle ja tekemään monta muuta aivan päätöntä asiaa. Tuossa vaiheessa väitöskirjan teon aikana noita laatikoita oli ollut edessä jo niin monta, että pakko oli hypätä. Jos minun uskotaan pystyvän hyppäämään, niin pakkohan se on.
Salimme seinällä roikkuu iso lakana, jossa lukee sitaatti Nelson Mandelalta: ”It always seems impossible until it’s done.” Väitöskirjaprojekti ja crossfit opettavat tätä minulle jatkuvasti. Edelleen epäilen valmistuuko väitöskirjani koskaan, mutta en aio luovuttaa. Moni pienempi välietappi on tuntunut mahdottomalta, mutta ne on silti tehty. Crossfit-salilla onnistumista on saanut kokea oikeastaan joka kerta ja se on yksi suurimpia syitä, miksi haluan siellä käydä. Työssä saan asioita aikaiseksi, mutta usein tuntuu, että olisin voinut suoriutua paremminkin. Crossfit-salilla meille annetaan tehtävä, joka on aina omantasoinen, mutta haastava. Ajoittain todellakin hyvinkin haastava. Eniten ”nautin” treenien lopuksi tehtävistä yleensä kymmenestä minuutista puoleen tuntiin kestävistä korkeasykkeisistä WODeista (workout of the day). Usein tuntuu, että kuolen, etten jaksa enää sekuntiakaan, että kehoni ratkeaa, sydän hyppää ulos, jalat pettävät eivätkä keuhkot saa ilmaa. Tuntuu, että en pysty, en kykene, energiaa ja jaksamista ei ole enää hitustakaan. Mutta joka ikinen kerta kuitenkin pystyn. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ohjaaja tai joku treenaajista tsemppaa, kuinka enää on kolme minuuttia, kuinka me pystymme siihen, ”jaksaa, jaksaa”. Tämä on nyt ehkä suurin klisee, mutta nykyään tiedän, että kaikkeen kykenee kun vain päättää. Olen kokenut tämän omassa elämässäni monella saralla, mutta toistuvimmin ja omalla tavallaan konkreettisimmin juuri crossfitissa. Muilla elämän osa-alueilla onnistumiset ovat pidemmän työn tulosta eivätkä välttämättä suoraan mitattavissa. Esimerkiksi lapsen kasvatukseen ja työhön liittyvät onnistumiset ovat palkitsevampia ja pidemmällä tähtäimellä tärkeämpiä, mutta salilla koetut hyvin ruumiilliset onnistumiset ovat konkreettisuudessaan kantavia voimia myös muualla.
Crossfitissä ja tohtorikoulutuksessa on muitakin yhtäläisyyksiä. Kummatkin ovat tietyllä tavoin yhdessä tehtäviä yksilösuorituksia. Salilla kaikki tekevät samaa, omalla tasollaan, pyrkivät omaan parhaaseensa. Tohtorikoulutuksessa kukin tekee oman väitöskirjansa, oman tutkimuksensa, mutta silti osana yhteisöä, omien vertaistensa keskuudessa. Kun salilla en ymmärrä mitä pitikään tehdä, voin ohjaajan lisäksi kysyä kanssatreenaajalta – aivan samoin tohtorikoulutuksen kanssa. Tiedän täysin itsestäni, ettei treenaamisesta tai tutkimisesta yksin itsekseni tule mitään. Haluan yksin tehdä itse suorituksen, mutta en yksinäisyydessä. Haluan, että ympärilläni on ihmisiä, joilla on samankaltaiset tavoitteet. Se ei tarkoita toisen puolesta tekemistä tai edes jatkuvaa keskustelua – en välttämättä työpäivän tai treenin aikana puhu kenenkään kanssa. Mutta tieto toisten hyvällä asenteella olevien ihmisten läsnäolosta riittää jo tsempiksi ja kannustukseksi.
Samankaltaisuutta löytyy myös siitä, että suoritustason vaihtelevuus näkyy kummassakin hyvin selvästi. Välillä on päiviä, jolloin väitöskirja ei tunnu etenevän ja koko tulevaisuus tuntuu taas epämääräiseltä. Samoin treeneissä kaikki voi tuntua erityisen vaikealta, normaalisti sujuvaan liikkeeseen ei löydy lainkaan voimaa. Tohtorikoulutus ja crossfit eivät kuitenkaan ole kilpailuja eikä niissä voi tulla lopullisesti valmiiksi. Toki väitöskirja valmistuu aikanaan, mutta loppupeleissä päämäärä ei ole (ainoastaan) yksi tutkimus, vaan hyvin monipuoliset valmiudet ja taidot, joilla pitäisi pystyä elättämään itsensä koko loppuelämänsä. Crossfitistä puolestaan haen fyysistä jaksamista siihen, että teen työtä loppuelämäni mielellään juuri tämän aihepiirin parissa, johon parhaillaan syvennyn.
Sekä crossfit että tohtorikoulutus antavatkin valmiuksia elämänpituiseen suoritukseen, jossa valmista ei tule koskaan ja itse matkasta on nautittava – vaikka sitten itkien. Kaiken yrittämisen päässä ei odota suuri palkinto, vaan ainoastaan lisää yrittämistä, loputtomiin. Siksi arvostankin suuresti niitä päiviä, jolloin ajatus selkenee, tutkimuskysymykset saavat vastauksensa, osaan noukkia aineistostani oleellisia kohtia ja teksti muuttuu koherentiksi. Samoin kaiken pahalta tuntuvan ähkimisen ja energiattomuuden jälkeen tuntuu mielettömältä, kun ekaa kertaa elämässään kiipeää köyttä ja aina kattoon saakka. Jo huomenna saattaa olla päivä, jolloin ajatus sumenee ja kaikki sattuu, mutta yhtä hyvin ensi viikolla saatan kirjoittaa sivun verran loistavaa tekstiä ja tehdä jotain kerrankin siinä ihan oikeassa asennossa.