Aikanaan sattui, paljon ja pitkään. Sen jälkeen on tullut luettua paljon sattumisesta, lähinnä tutkimustietoa, mutta myös kokemuskuvauksia ja lisäksi on tullut katsottua fiktiota, joka on noudatellut enemmän tai vähemmän todellisuutta.
Sattumisen käsittelylle on monia kieliä ja tapoja. Voisin patologisoida kivun, kutsua sitä traumaperäiseksi tai pohtia ahdistukseen kemiallisia ratkaisuja. Voisin myös psykologisoida sen, analysoida miten kokemukset ovat muuttaneet käyttäytymistä ja ajattelumalleja ja pyrkiä opettelemaan uusia. Aina on myös mahdollista päätellä jotain arkijärjellä. Epänormaaleista elämäntilanteista ei voi syntyä normaalia ihmistä. Taiteesta voi omaksua kaikkia yllämainittuja sulautettuna yhden työryhmän visioksi. Elokuvista ja sarjoista voi seurata yhdessä ajassa ja paikassa tuotettuja käsityksiä kivusta ja sen käsittelystä.
Voin myös yrittää irtaantua kaikista vallitsevista käsityksistä ja yrittää luoda omaa tulkintaani, mutta se taitaa olla kuin jumalan leikkimistä. Olen hengittänyt omaa kulttuuriani syntymästäni saakka, joten se on täysin kyllästänyt aivoni, vaikka kuinka yrittäisin analyyttisesti etäännyttää itseäni siitä ja nähdä vaihtoehtoisia maailmoja ja vaihtoehtoisia käsityksiä.
Hyvyys ja pahuus ei ole jotakin metafyysistä, jotakin ihmisen ulkopuolista, joten eri käsityksiäkään on turha lähteä moralisoimaan. Ne ovat kaikki yrityksiä ymmärtää ja yrityksiä selvitä itse tai auttaa muita. Kun tavoitteena on kivun lievittäminen, onko sillä lopulta merkitystä, onko käsitys perimmiltään ”tosi” tai ”epätosi”? Jos moraalista tuomiota etsitään, on sitä etsittävä totuuden sijaan utilitarismista ja kysyttävä onko käsityksistä enemmän hyötyä kuin haittaa.
Joka tapauksessa, yksinkertaisimmillaan, kun satutetaan, sattuu. Ajan myötä näkymättömät haavat himmenevät ja arpeutuvat, mutta repeytyvät helposti aina uudelleen. Silti haavaisessakin ja arpisessakin ruumiissa virtaa yhä veri ja halutessaan se pystyy ja kykenee.
Elämä on outoa, ihan millä kielellä ja käsitysjärjestelmällä tahansa.
