Mistä tulee tunne ajatuspoliiseista?

Sain edelliseen blogilastuuni liittyen palautetta, jossa paheksuttiin nykyään ”muodissa olevaa ajatuspoliisimentaliteettia”. Kirjoittaja ei ole kokemuksensa kanssa yksin, sillä usein näen erityisesti somessa ihmisten ihmettelevän miksei heidän omaan harkintakykyynsä luoteta ja miksi nykyään kaikesta annetaan ohjeita. Tarkastellaan tätä hieman pitkän 1900-luvun valossa.

Jos otetaan muutama vuosikymmen taaksepäin sotia edeltäneeseen aikaan oli meillä muutamia selkeitä ihanteita, kuten ”koti, uskonto ja isänmaa”. 1920-luvun humputukset alkoivat olla ohi ja naisella ja miehellä oli selkeät ideaalit. Seksuaalivähemmistöillä ei vielä ollut käytössään itseään koskevaa terminologiaa ja mieleltään sairastuneet olivat ihan somaattisestikin viallisia tuon ajan käsitysten mukaan. Mennään hieman eteenpäin ja romaanit pakotettiin luopumaan kiertävästä kulttuuristaan ja asettumaan asumaan yhteen osoitteeseen. Saamelaislapsia pakkosuometettiin ja suomenkielisten koulujen pihoilla rangaistiin oman äidinkielen käyttämisestä. Vielä 1960-luvulla mielisairaalaan joutuminen ei ollut osa työhön tai opintoihin paluuta, vaan useimmiten hyvin pitkäaikainen asumismuoto. Naisilla ei ollut ainoastaan yläpuolellaan lasikattoa, vaan myös ympärillään kulttuurin ja lain hyväksymää vähättelyä ja hyväksikäyttöä. Ja vaikka nämä eivät olisi olleet yhden yksittäisen ihmisen kokemuksia, olivat nämä yleisiä ilmiöitä.

On hyvä muistaa, että esimerkiksi rasismin vastaisuus ja feminismi aatteena alkoivat toden teolla vasta 1960- ja 1970-luvuilla eli silloin, kun moni meistä oli jo elossa. Yhtään vanhempia eivät ole muutkaan vähemmistökohtaiset liikkeet, kuten seksuaalivähemmistöjen tai eri potilasjärjestöjen. Toki aina on ollut yksittäisiä asioita ajavia ja ihmisten puolta pitäviä ihmisiä ja myös pientä liikehdintää, mutta laajassa mittakaavassa vähemmistöt ovat alkaneet pitämään puoliaan ja myös muut ovat alkaneet ajamaan vähemmistöjen asiaa laajemmin vasta viimeisten noin kuudenkymmenen vuoden aikana.

Yhä uudet ihmisryhmät nousevat pitämään ääntä itsestään ja vaatimaan toisaalta omia oikeuksiaan ja toisaalta rauhaa olla mitä ovat ilman jatkuvaa kyseenalaistamista. Tämä tarkoittaa ääntä, paljon ääntä ja paljon vaatimuksia ja ohjeita. Ihmisille, jotka ovat tottuneet siihen, että heillä jo valmiiksi on oikeus olla rauhassa tämä kaikki ääni saattaa tuntua uuvuttavalta. Samalla koska mukana on nuortakin liikehdintää, voivat ohjeet olla ajoittain ristiriitaisia tai muuttua äkillisesti. Tämä on täysin normaalia, mutta voi tuntua entisestään uuvuttavammalta.

Oma ajatukseni mielineutraaliudesta pohjaa kaikkeen siihen, mitä olen mieleen, mielisairauksiin, mielenterveyteen, mielenterveyspotiluuteen ja hulluuteen liittyen lukenut ja kuullut. Tällä hetkellä myös tämä kenttä on jatkuvassa liikkeessä ja ihmisten mielen osalta on useampia ongelmallisia ns. ilmiöitä, joista osa on vanhempia ja osa tuoreempia. Ensinnäkään mielenterveysdiagnooseihin liittyy edelleen häpeäleimaa, vaikka sen sanotaankin vähentyneen. Toisekseen ajatus normaalista on viime vuosikymmeninä huomattavasti kaventunut länsimaissa. Psykiatristen diagnoosien määrä on kasvanut suuresti ja niin myös psykofarmakologian kulutus. Psykiatristen tautiluokkien laajamittainen hyödyntäminen arjessa on kaksiteräinen miekka; Toisaalta se voi auttaa ihmisiä tulkitsemaan omaa itseään ja kokemaan itsensä normaaliksi oman tautiluokkansa sisällä, mutta toisaalta se voi ohjata ihmisten kokemusta ja aiheuttaa itsessään lisää psyykkistä kärsimystä. Kolmanneksi, ja osittain edelliseen liittyen, mielenterveyssektorilta tulee jatkuvasti viestiä riittämättömistä resursseista, liian pitkistä jonoista, liian vähästä rahasta. Tällä vuosituhannella meillä useita kaksikymppisiä, jotka ovat työkyvyttömyyseläkkeellä nimenomaan mielenterveysongelmien tähden. Samaan putkeen voi joutua moni muukin, joka ei saa apua tarpeeksi varhaisessa vaiheessa.

Ainakin yllä mainitut olivat taustalla, kun innostuin ajatuksesta mielineutraaliudesta. Suurin syy, miksi pidän edelleen tuota ajatusta hyvänä, on oma useita vuosia kestänyt tutkimukseni masennuksen määrittelystä suomalaisessa arjessa ja tieteessä. Sekä tieteellisissä määrittelyissä että arjen kokemuskertomuksissa vaikuttaisi siltä, että suurintä psyykkistä kärsimystä ei aiheuta väsymys, ei lamaantuminen, ei apaattisuus, ei ajatuksen hitaus, ei saamattomuus. Suurinta kärsimystä aiheuttaa itsensä vihaaminen ja syyllistäminen. Aivoissamme ei ole mitään maagista käskyä vihata itseämme, vaan me opimme elämämme aikana ajatusmalleja ja -tapoja. Luotan, että potilasjärjestöt hoitavat oman osuutensa ja mielenterveyssektori omansa. Työelämässä olisi vielä paljon tehtävää, mutta minulla ei ole sinne valtaa. Mitä sen sijaan voimme tehdä hyvin yleisesti kulttuurin tasolla on se, että annamme ihmisten olla ja kunnioitamme erilaisuutta. Sitä olisi mielineutraalius. Kun oma tai toisen mieli eroaa omista aiemmista oletuksista tai kokemuksista, ei ensimmäinen ajatus olisi negatiivinen, vaan arkinen jaha, tällaistakin. Ja elämä jatkuisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *