Kymmenisen vuotta sitten tein valinnan elättää itseni ja perheeni akateemisella työllä. Aloitin monografiamuotoisen väitöskirjan teon ja kuuntelin herkällä korvalla, mitä tällä alalla pärjääminen vaatisi.
Puhuttiin julkaisuluetteloista, joten kirjoitin useita vertaisarvioituja ja vertaisarvioimattomia artikkeleita yksin ja yhdessä kollegoiden kanssa.
Puhuttiin toimittajan taidoista, joten toimitin tieteellisiä julkaisuja ja artikkelikokoelmia.
Puhuttiin pedagogisesta osaamisesta, joten opetin omia ja toisten kursseja sekä tutkintopuolella että avoimessa yliopistossa.
Puhuttiin verkostoista, joten kerta toisensa jälkeen pakotin itseni ottamaan yhteyttä ja keskustelemaan ihmisten kanssa. En tule akateemisesta suvusta ja kannoin omia itseäni alas painavia taakkoja, mutta en antanut niiden hiljentää itseäni. Onneksi akateeminen yhteisö on täynnä aivan mahtavia ihmisiä, joita yhdistää tieteen palo titteleistä huolimatta.
Puhuttiin siitä, että pärjätäkseen työelämässä on tehtävä muutakin kuin väitöskirjaa. Suunnittelin, koordinoin, tein väitöskirjatyön ulkopuolisia haastatteluja ja selvityksiä, tein ja teen tälläkin hetkellä hallinnon tehtäviä.
Puhuttiin yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tärkeydestä. Kirjoitin moniin eri blogeihin, annoin tutkimus- ja asiantuntijahaastatteluita, olin aktiivinen useassa some-kanavassa. Popularisoin tiedettä ja tutkimusta aikuisten lisäksi lapsille ja nuorille.
Puhuttiin monitieteisyydestä. Valitsin tutkimuskohteekseni psykologian ja psykiatrian. Opetin terveyden ja kulttuurin -sivuainekokonaisuudessa sekä monikulttuurisuus sivuainekokonaisuudessa. Osallistuin monitieteisiin verkostoihin ja kirjoitustöihin.
Puhuttiin väitöskirjatutkimuksen aiheen merkityksestä. Tutkimuksessani valaisen millaisten kulttuurihistoriallisten muutosten myötä masennuksesta on rakentunut sateenvarjo tämän vuosituhannen pahoinvoinnille tai väsymykselle.
Syksyllä 2024 väittelin enkä ymmärrä mihin minun kuuluu tässä yhteiskunnassa asettua?
Yliopiston ulkopuoliset tahot eivät rekrytoi kulttuurihistorian tutkijaa mielenterveyteen ja ihmisen hyvinvointiin liittyviin tutkimuksiin. Näihin työpaikkoihin tulisi olla sote-alan tutkinto ja näiden alojen metodologiat hallussa.
Yliopiston sisällä pitäisi olla aikaa ja energiaa ollakseen edelleen aktiivinen verkostoissa. Tulisi jaksaa käyttää illat ja viikonloput uusien yhteistyökuvioiden ja hankkeiden suunnitteluun. Pitäisi omalla vapaa-ajalla suunnitella myös omaa tutkimusta ja kirjoittaa uusia tutkimussuunnitelmia ja apurahahakemuksia. Tietenkään ilman mitään takuuta mistään rahoituksesta.
Ajoittain avoimeksi tulevat tutkijanpaikat vaativat aina jonkin tietyn alan syvää osaamista. Monitieteisyyteen ja avoimuuteen tähdännyt tutkija ei näissä asetu korkealle saati haastatteluun saakka.
Olen niin turhautunut työelämään.
Maalitolpat liikkuvat jatkuvasti ja vaikka kuinka yrittäisi tehdä kaiken oikein, on silti tarjolla vain uutta määräaikaisuutta, osa-aikaisuutta, tuntityötä tai itse hankittua apurahaa.
Nyt alkaa jo väsyttämään. Onko tämä oikeasti korkeasti koulutetun parasta hyödyntämistä? Vaatia suunnilleen vuoden välein ottamaan haltuun aina uusia sisällöllisiä ja ammatillisia kokonaisuuksia? Hallitsemaan aina uusia työtehtäviä ja tutustumaan aina uusiin verkostoihin? Ja samalla koko ajan etsimään jo seuraavaa työtehtävää täysin satunnaisesti taas jostain, jotta laskut tulevat maksetuksi myös tulevaisuudessa?
Ei tämä oikeasti voi tällaista olla.
