En ole koskaan osannut kirjoittaa päiväkirjaa. On vaikea ajatella osoittavansa sanansa ei kenellekään. Ajoittain käytän somea hieman päiväkirjan omaisesti, mikä puolestaan taas tarkoittaa sanojen tarkkaa valitsemista, ettei oksenna elämästään liikaa mahdollisesti tuntemattomien tietoon.
Tänä marraskuisena harmaana koronavuoden päivänä tunnen pakkoa juurikin oksentaa sanoja jonnekin. Tänään on itselläni kirjoituspäivä ja joskus vain on saatava elimistöstään ensin pois ne elämän sakkaamat sanat, jotta voisi keskittyä itse työn sanoihin, lauseisiin, virkkeisiin ja kappaleisiin.
Viime vuodenvaihteessa tuntui, että vihdoin saan rauhoittua. Elämä, ihmiset, työt, kaikki tuntuivat olevan hyvässä tasapainossa. Korona on koskettanut eri tavoin ihmisiä, osaa hyvinkin karusti. Omassa lähipiirissä on pysytty kyseisen sairauden osalta terveinä, mutta koronavuosi on nostattanut taas esiin vanhoja itsestäni riippumattomia mörköjä. Keväällä jouduin palaamaan tunnemuistoissa itkemään lattialle. Sen jälkeen olen pysynyt vahvana. Tästäkin selvitään, tässäkin eletään. Selvitän, hoidan, soitan, tapaan, varaan aikoja, tuen, kuuntelen, keskustelen, kyselen, olen läsnä.
Samalla korona söi monen muun itselleni tärkeän ihmisen läsnäolon. Ystävien ja kollegoiden kanssa yhteiset työtä ja elämää tukevat hetket joko katosivat kokonaan tai siirtyivät lähes tai täysin etäksi. Arjessa koitan ammentaa niistä kerroista, kun olen saanut läsnäolosta nauttia. Kun itsekin koronavarovainen kollega on tullut kylään tai ystävän kanssa nautittu lasillinen paheellisesti samassa tilassa hänen luonaan. Lyhyen avoimemman kesän muistolla pärjäsin pitkään, mutta se alkaa marraskuun valossa tuntua jo toiselta ajalta. Tämä on taas aikaa, kun vähänkään kaukaisempien ystävien kanssa laitetaan muutama viesti ja käännetään katse kohti tulevaisuutta; Kuinka sitten kun korona on ohi voi pitää tupareita, kyläillä, tavata. Onneksi vanhat ystävyydet kantavat.
Olen pitänyt itselläni muutaman koronapoikkeusihmisen. Heidän kanssaan huomaan, kuinka suuri aikuisen ihmisen kaipuu on. Kun arjesta raastettiin aikuiset pois satunnaisia työ- ja harrastekuvioita lukuun ottamatta, asiat kasautuvat sisälle ja niitä tulee vain ryöpsytettyä ulos, kun eteen tulee joku, joka kuuntelee. Normaali keskustelu tuntuu vaikealta. Miten näitä asioita taas esitettiinkään? Miten nämä päässäni vankina olleet ajatukset kuuluu sanoittaa? Kun pää on vuoden aikana — kesän katkosta lukuun ottamatta — tottunut toimimaan lähinnä omiin tarpeisiin, niin miten sitä sisältöä jaettiinkaan muiden kanssa saati otettiin vastaan toisten elämää ja ajatuksia. Pään sisäistä kaaosta ei helpota se, että se on vuoden aikana yrittänyt hoitaa eri aikoina ja päällekkäin pitkälti toistakymmentä toisistaan eroavaa ja itsessään äärimmäisen kiinnostavaa ja innostavaa palkallista ja palkatonta projektia.
Tänä marraskuun harmaana ja sateisena päivänä siellä päässä pyörivät vanhat ja uudehkot ihmiset, huolet ja murheet, suoritettavat asiat, ilot ja innostukset, tämän hetken ja tulevan suunnitelmat, toteutukset ja aikataulutukset. Joka suuntaan yritän olla avoinna ja läsnä, tehdä parhaani ja tuoda täysivaltaisesti oman panokseni. Samalla yrittäen huoltaa tätä omaa maallista lihasäkkiäni ja sen ajatuksia ylitsepursuvaa päätä. Voi korona ja aikuisten kaipuu.
