Haluan ajatella, että tiede on yksi kodeistani. Toisin kuin moni muu asia elämässä, ymmärrän suunnilleen miten se toimii ja mihin sillä pyritään. Sen lisäksi, että työni on tieteessä, niin tutkimuskohteenikin ovat paljolti tieteensisäisiä.
Usein tieteeseen viitataan yksikkönä ja vieläpä sellaisena yksikkönä, jolla on aina tasainen suunta ylöspäin, selkeä kehityskäyrä kaikilta osin. Kuitenkin ihmisten ollen kyseessä, myös tieteessä mokataan ja kuljetaan vääriin suuntiin, ollaan kuppikuntaisia ja tiedettä voidaan tehdä myös vääristä syistä. Väittäisin kuitenkin, että useimmiten tiedettä on tehty ja tehdään oikeista syistä: Joku on kiinnostunut jostakin ja haluaa saada vastauksia. Tämä lähtökohta pätee läpi kentän niin fyysikoista sukupuolentutkijoihin, kuin ekonomisteista lingvisteihin. Tiede on uteliaiden kakaroiden utopia muutettuna todellisuudeksi.
Tätä blogitekstiä kirjoitan kansainvälisen kulttuurihistorian seuran useamman päivän kestävässä vuosittaisessa konferenssissa, joka tällä kertaa on Tallinnassa. Tiesin jo etukäteen omien aiheideni liikkuvan niin kaukana kaikkien muiden aiheista, että mielenterveyshistoriallista keskustelua ei tällä kertaa olisi luvassa. Halusin silti mukaan, koska tämä on minun yhteisöni, ja keväällä minuun iski uusin diagnoosivillitys; FOMO eli fear of missing out. Kyse ei tosin ole todellisesta diagnoosista, mutta mistäpä tiedämme, josko tämäkin vielä päätyy psykiatrisen diagnostiikan raamattuun DSM:iin sen seuraavassa editiossa.
Kun tutkimusaihe viilettelee muissa tieteissä, aiheissa, kysymyksissä ja usein ajoissakin kuin monen muun, niin on tärkeää ajoittain imeä itseensä oman oppiaineensa, oman henkisen kotinsa ajatusmaailmoja, teoreettisia kehyksiä, puhetapoja, näkökulmia. Tässä nykyisessä monitieteisyyden, transtieteisyyden, multitieteisyyden ajassa minusta on erityisen tärkeää osata sanallistaa ja tuoda selkeästi ilmi oma positionsa ja lähtökohtansa; ”Hei kaikki! Minä katson tätä juttua täältä suunnasta!”
Onkin huomattava, että tiedettä tehdään hyvin pitkälti yhteisöjen sisällä. ”No man is an island.” pätee erityisen paljon juuri tutkimukseen. Astuessamme ensimmäisen kerran yliopiston ovista sisään emme astu saamaan tutkintoja, vaan astumme muuttumaan ihmisinä. Omaksumme uudelta tiedeyhteisöltämme tapoja ajatella, välineitä kyseenalaistaa näitä tapoja ajatella, metodeja ylipäätään tunnistaa ajattelujen eroja ja jopa tämän tai menneisyyden ihmisten tiedostomattoakin ajatusrakennelmia.
