Mitä rakastan omassa 1980- ja 1990-lukujen lääketieteen ja psykologian opetusta koskevassa aineistossani, on tieteen rajallisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen. Oppikirjoissa ja opiskelijoiden itsensä töissä sanotaan aivan eksplisiittisesti, että loppu peleissä tiedämme yhä kohtalaisen vähän mielen sairauksiksi kutsutuista tiloista.
Vaikka juuri 1900-luvun lopulla innostuttiin aivokuvantamisista, geenitutkimuksesta ja muista luonnontieteellisistä tutkimusmetodeista, niin innostus pysyi enimmäkseen juuri innostuksena – ei oletusten ja odotusten muuttumisena totuudeksi. Erityisesti media on kuitenkin halunnut vankkaa tietoa epävarmuuksien sijaan, ja meille onkin syntynyt kulttuuri, jossa halutaan myös mieleen liittyen yksinkertaisia mielellään luonnontieteelliseen tietoon pohjaavia vastauksia. Tästä syystä 1900-luvun toisen puoliskon kirjoitukset tuntuvatkin jopa raikkailta rehellisyydessään: Tahto ymmärtää on kova, mutta samalla oman tieteenalan rajallisuus tiedostetaan ja tuodaan myös lukijalle ilmi.
Nykyään yhä uudestaan näkyy artikkeleita ja jopa kokonaisia teoksia, joissa julistetaan psykiatrian huijaavan, koska mielisairauksien biologisia syitä ei ole vieläkään onnistuttu selvittämään ja jopa monien psyykenlääkkeiden toimintamekanismit ovat yhä epäselviä. Ei ole löytynyt biomarkkereita ja aikonaan asiantuntijakirjallisuudessakin vilahdellut aivokemiallinen epätasapaino on tuomittu urbaaniksi legendaksi.
2000-luvulla on syntynyt vahva vastakkainasettelun kulttuuri, joka on seurausta monesta samanaikaisesta kehityskulusta eikä ainoastaan tai välttämättä edes ensisijaisesti tieteenalojen itsensä syytä.
Näkisin mielelläni nykyäänkin yhtä avointa oman tieteenalan rajojen pohdintaa kuin 1900-luvun lopulla. Minusta se ei syö tieteen uskottavuutta, vaan nimenomaan lisää sitä.
Valitettavasti nykykulttuurissa ei tunnu olevan paljoakaan epävarmuuden ja monimutkaisuuden sietoa, vaan kauniisti ja selkästi paketoituja vastauksia haluavat niin ihmiset arjessaan, yhteiskunnan monet instanssit kuin myös tutkimuksia rahoittavat tahot. Se on surullista, koska ihmisyyteen liittyvät asiat ovat harvoin yksinkertaisia.
