Olen usein miettinyt, kuinka erilaisissa todellisuuksissa elämme jopa samassa ajassa ja paikassa. Ensinnäkin meillä on taustan, yhteiskuntaluokan, varallisuuden, asuinalueen, koulutuksen, työpaikan jne. kautta hyvin erilaiset ympäristöt ja niiden tuomat vastuut, huolenaiheet, ja myös vapaudet ja yhteisöt.
Näiden kautta ja näiden lisäksi meillä on oman henkilöhistorian ja perimän kautta oma yksilöllinen tapa hahmottaa maailmaa. Aika ajoin yllätän edelleen itseni ihmettelemästä miten voin olla taas niin kovin irrallaan välillä jopa omaan viiteryhmääni asettamieni ihmisten ajattelutavoista. Populaarikulttuuri on loistava nostamaan esiin tällaisia perustavia eroja. Viimeisimpänä yllätyin YLEn uudesta komediasarjasta M/S Romantic. Komedia on saanut kehuja piinaavan hauskasta huumoristaan ja nolojen tilanteiden komiikasta.
Itsellenikin sarja oli piinaava, muttei millään tavoin hauska. Pystyn ahmimaan sarjoja, mutta tämän kykenin nielemään vain muutaman kymmenen minuutin pätkissä. Kuvatut tilanteet ahdistivat ja ihmiset säälittivät. Mieleeni tuli lukemiani, kuulemiani ja näkemiäni ihmiskohtaloita, jotka nekään eivät naurattaneet. Elävimpänä muistin omilta laivassa työskentelyni ajoilta lapset, välillä juuri tuollaiset viisivuotiaat. Toisin kuin tässä sarjassa, nuo lapset eivät yleensä olleet erityisemmin ymmällään tai ihmeissään tapahtumista. Kerrankin kuuden aikaan aamulla, mennessäni katsomaan olisiko eräs hytti jo tyhjä, hytin ulkopuolella istui juuri tällainen pieni lapsi, yksin, ja hytin ovi oli kiinni. Ilmeisen tottuneena käytäntöihin lapsi sanoi huolehtivansa äitinsä ulos hytistä ajoissa ennen maihin tuloa.
En tiedä olenko aina ollut erityisen herkkä tällaiselle vai ovatko kiinnostuksen kohteeni ja elämänkokemukseni ohjanneet omaa todellisuuttani tähän suuntaan. Masennusta ja kaikkea siihen liittyvää koskevan väitöskirjan teko on saattanut lisätä oman pikantin mausteensa ajatusmaailmaani.
Tänään luin Sheffieldin yliopistolla kirjoitetun lyhyen eettisen ohjeistuksen koskien tutkijoita, jotka tutkivat mahdollisesti emotionaalisesti haastavia aiheita. Tällaisiksi määriteltiin seuraavat:
”Research could be experienced as emotionally demanding if it involves the researcher becoming engaged in sensitive, upsetting or traumatic study areas or research processes (e.g. issues concerning, but not limited to: abuse, atrocity, death, dying, gender, grief, loss, marginalisation, mental health, (sexual) violence, racism(s) self-harm, sexuality, stigma, trauma and xenophobia(s)); or where the researcher encounters people who have been affected by these issues (even when it is not necessarily the focus of the research); or where the researcher has a particular connection to or experience with their area of research, e.g. disability, illness or disease models affecting themselves or close family members.”
Omasta aineistostani ja tutkimuksestani löytyy lähes kaikkea tätä. Ajoittain joku kysyy, eikö tällaisen tematiikan ympärillä työskentely ole liian kuormittavaa. Yleensä vastaan, etten sentään tee potilastyötä tai kohtaa psyykkistä kärsimystä silmästä silmään. Tutkimuskysymyksenikin on enemmän teoreettinen, määrittelyjä ja käsityksiä hakeva kuin puhtaasti elämäntarinoihin tai vastaaviin eläytyvä.
En silti voi paeta sitä, että tottakai aihe on raskas. Päivät, viikot, ja nyt jo vuodet perätysten luen surusta, yksinäisyydestä, toivottomuudesta, ahdistuksesta. Lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten kärsimyksestä ja siitä miten eri ihmisryhmät ovat niitä nimenneet, luokitelleet, hahmottaneet.
Samalla kaikesta tästä lukeminen on eheyttävää. Niin moni muukin on halunnut ja haluaa ymmärtää tätä muiden ihmisten kanssa jakamaamme maailmaa ja ihmisiä siinä. Niin moni on tutkinut ja tutkii näitä asioita nykyään lähes läpi tieteen kentän. Arjessa ihmiset ovat kohdanneet kärsimystä, mutta myös empatiaa. Hylkäämistä, mutta myös välittämistä.
Ehkä masennustutkija näkee keskivertoa herkemmin pahoinvoinnin, mutta väittäisin, että myös hyvinvoinnin. Mutta kevyt hauskuus pahoinvoinnista on minulle kadonnut. Ehkei sitä tosin ole kohdallani koskaan ollutkaan. Ja hyvä niin. Olemme kaikki erilaisia.
