Jollen olisi tutkija, olisin majakanvartija. Ensimmäisenä päivänä ihastelen karuja kallioita, möyryävää merta ja kuulasta raikasta helposti sisäänhengitettävää ilmaa. Yön hiljalleen laskeutuessa valtaa yksinäisyys. Kenelle tämän kaiken jaan? Päivällä koettujen tunteiden aitous katoaa, kun minulla ei ole ketään, jolle niitä jakaa. Tilalle iskee levottomuus. Pienellä ulkosaariston saarella ei ole verkkoa, joten kurotukset kohti tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä jäävät hiljaisuudeksi. Tulee seuraava päivä ja seuraava. Yksinäisyys ja levottomuus kasvavat. Päätän ryhtyä alkoholistiksi. Muutaman päivän tissuttelun jälkeen koen valtavaa syyllisyyttä huonosti toteutetusta majakanvartijuudesta ja lopetan. Päätän kirjoittaa kokemuksistani aforismikokoelman. Muutaman päivän päästä koen valtavaa syyllisyyttä mahdollisten lukijoiden puolesta, poltan takassa kaksi kirjoittamaani aforismia ja yhden kaipaavan kauppalistan ja lopetan. Turrun. Hidastun. Menen automaattivaihteelle. Kunnes eräänä päivänä saksalainen turistipariskunta eksyy saarelle. Voi tätä riemua, ihmisiä! Olen kuin iilimato, kerron pariskunnalle ruotsiksi keksimiäni kasvien nimiä ja autan heitä sytyttämään nuotion märälle rantahiekalle. Pariskunnan lähtiessä itken suuria marttyyrin kyyneliä. Miten te voitte jättää minut? Miksi jo nyt? Minä tein kaikkeni teidän eteenne! Entä ne kasvit? Entä se nuotio? Mutta pariskunta lähtee eikä katso taaksensa. Kuukaudet kuluvat. Vuodet kuluvat. Haluaisin pitää majakan juuressa asuvaa sammakkoyhteisöä ystävinäni, mutta tunnen itseni tyhmäksi. Mitä muut ajattelisivat, jos saisivat tietää, että minulla on sammakoita ystävinä. Olen sammakoille katkera heidän vilkkaasta sosiaalisesta elämästä, johon en pääse osalliseksi. Toukokuisena aamuna rantaan ajaa alus, josta hyppää ulos ihminen laatikoiden kanssa. Alus ajaa pois, mutta ihminen jää. Ihminen selittää jotain turistien majakkakiinnostuksesta ja kahvilasta ja kesästä. En ymmärrä yhtään eivätkä sammakot tai saksalaiset turistit olleet mistään sellaisista puhuneet. Majakan pohjakerroksen tyhjään kerrokseen ilmestyy kassakone ja erilaisia tarvikkeita. En voi ymmärtää. Myöhemmin aika ajoin ihmisen ja kassakoneen luona käy muita ihmisiä. En uskalla lähestyä heitä, koska nyt ollaan jonkin minulle käsittämättömän äärellä. Kesän lähestyessä loppuaan ihminen kassakoneineen on edelleen majakan pohjakerroksessa ja vaikuttaa onnelliselta ja iloiselta. Olen mustasukkainen. Tämä on minun saareni ja minun majakkani. Minä tiedän miten kuudennen kalliokielekkeen pieni poukama pitää hassua ääntä pienellä merenkäynnillä. Miksei minun anneta olla rauhassa. Minä sentään olen majakanvartija.
