1900-luvun lopulla luettiin ajoittain teoriasta, jonka mukaan naiset sairastuvat miehiä useammin masennukseen, koska heillä ei ole luontaisia tai kulttuurin hyväksymiä tapoja purkaa aggressioitaan – toisin kuin miehillä. Siinä missä miehet purkivat ahdistuneisuutensa, epätoivonsa, turhautuneisuutensa tai pettymyksensä urheilussa, työelämän kilpailutilanteissa tai ylipäätään miehiseksi ominaisuudeksi katsotulla ulospäin suuntautuvalla kiukulla, naiset patosivat kaiken sisäänsä, hymyilivät ja hajosivat.
Tämä on teoria muiden joukossa, mikä tarkoittaa yksinkertaistusta ja yleistystä. Totuuden siemen siinä kuitenkin on. Juuri eilen kuuntelin radiokanava Patmosta, jossa ihmisyyden korostaminen yli sukupuolierojen tuomittiin suurena virheenä ja rikkeenä. Itse näen jatkuvasti keinotekoisten roolijakojen aiheuttamaa pahoinvointia ympärilläni: Niin lukemissani 1900-luvun teksteissä kuin myös tämän hetken kulttuurissa. 1960-luvulla kotiäidit olivat uusien masennuslääkkeiksi kutsuttujen pillereiden tärkeä kohderyhmä. Yhdysvalloissa oli sallittua kohdistaa mainontaa suoraan yksilöille ja kotonaan yksin ja täysin toisesta riippuvaisena työtään suorittavat ihmiset osoittautuivat hyväksi kohteeksi.
Suomi sai jo venäjän vallan alla mallia siitä, että kummaltakin sukupuolelta odotetaan monia samoja asioita. Meillä naiset ovat saaneet varhain äänioikeuden, naiset ovat suorittaneet tutkintoja, tehneet töitä, olleet mukana politiikassa, pitäneet ääntä, vapautuneet seksuaalisesti, ottaneet tilaa. Silti olemme edelleen kaukana tasa-arvosta kulttuurisesti tai edes järjestelmän osalta. Jo mainitsemani masennusteorian osalta, naisten ei edelleenkään kuulu osoittaa aggressiivisuuttaan ulospäin, vaan kaikki tulee padota sisään. Nykyään tosin naisilla on lisäksi vastuu käsitellä tuo sisäänpadottu pahoinvointi kaikenlaisella meditaatiolla, itsensä tuntemisella, itsetutkiskelulla, hengitykseen keskittymisellä ja helvetin vihersmoothieilla. Ja huomio, edelleen puhutaan yleistyksinä, yksinkertaistuksina. Nainen saa nykyään punnertaa ja johtaa yritystä, mutta läpi elämänsä hän silti on monilta osin eri asemassa kuin mies. Hänen ruumiinsa ei usein edelleenkään ole ainoastaan hänen, vaan se kuuluu myös randomille kadunmiehelle sekä kulttuurin että oikeusjärjestelmän silmissä. Hänen vastuunsa jälkikasvun suhteen on edelleen huomattavasti suurempi kuin miehen. Hänen ajatuksensa ja saavutuksensa ovat edelleen vähän vähemmän kuin miehen.
Lista naisen kohtaamista vaatimuksista on uuvuttava eikä lista ulotu ainoastaan häneen itseensä. Jos miehen mitta on hänen uransa ja urheilusuorituksensa, niin naisen on nykyään saavutettava kaikki sama, luonnollisesti suuremmalla vaivannäöllä ja samalla huolehdittava lapset sekä kaikki muut läheiset ihmiset.
Vaatimukset eivät tule biologiastamme, ne eivät (ainakaan kaikille meistä) tule taivaasta tai jostakin muusta ihmisten vapaan tahdon ulkopuolisesta entiteetistä. Ne tulevat meidän kaikkien sisältä ja me, jok’ikinen meistä päättää itse siirrämmekö me ne vaatimukset seuraaville sukupolville.
Tunnen monia upeita miehiä ja naisia, jotka yrittävät muuttaa maailmaa. Tasa-arvo ei tarkoita vain samoja mahdollisuuksia kaikille. Se tarkoittaa myös tilaa hengittää, vapautta saavuttaa hyvä ja terve itsetunto ja luottamus itseen, omaan osaamiseen ja riittävyyteen. Ja nimenomaan kaikille, katsomatta sukupuoleen mutta myöskään muihin fyysisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin.
Annetaan ihmisten olla ihmisiä.
